12.10.2017

Kello lähenee jo puolta yötä, mutta uni ei vaan ole ystäväni. Ajattelen liikaa huomista, jolloin painan pääni jatkossa tyynyyn yksin. En osaa edes ajatella elämää yksinäisenä, ilman miestä, johon turvautua. Olen pitkään jo pelännyt sitä päivää, eikä oloa ainakaan helpota sen lähestyminen. Sitten se on virallisesti ohi. Siitä alkaa yksinäisyys.

Onhan minulla paljonkin ystäviä, mutta se ei ole sama asia. Ei ystäviltä saa sitä tunnetta, mikä iltaisin saa nukahtamaan turvallisin mielin. Tämä talo ei ole sama yksin. Mikään ei tunnu enää kodilta, vaikka samat avaimet sopii yhä lukkoon. Sohva ei olekaan enää lämmin ja mukava paikka käpertyä iltaisin. TV:stä ohjelmatkaan ei tunnu enää yhtään kiinnostavilta. Sänky on kylmä ja täynnä yksinäisyyttä. Peitto ei anna käpertyä kainaloon ja nukahtaa. Minuutit kuluu, eikä uni tule. Olohuoneen seinäkellokin käy ahdistelemaan tikityksellään. Kännykän äännähdys on kuin kiväärinlaukaus, joka saa heti valppaaksi. Mutta se ei ole hän; joku vain kommentoi jonkun facebook-statusta.

Ennen päivät olivat kuin minuutteja, ja viikot kuin tunteja. Nyt sitä vain tuijottaa kännykän kelloa keskellä yötä tajuamatta, ettei se etene sen nopeammin kumminkaan. Aamu ei tunnu tulevan koskaan. Tältäkö se tuntuu olla yksin..?

Ohimenevien autojen valokiilat saa tuntemaan toivon kipinän, kunnes nekin vain kulkeutuvat pihan ohitse ilman pysähdystä. Jotenkin talossakin tuntuu olevan koko ajan vain kylmempää. Ei auta, vaikka kuinka laittaisi lattialämmitystä isommalle. Kylmyys on jossain syvemmällä; se on sydämessä.

Olen huomannut, että aiemmin niin pettämätön muistini on alkanut pettämään minut. Huomaan tekeväni samat asiat moneen kertaan, kun en enää edes muista tehneeni niitä. Jossain vaiheessa havahdun ja unohdan samalla, mitä olinkaan tekemässä. Ajatukset pyörivät ihan kamalaa vuoristorataa, enkä pysy vaunussa mukana. Ennen shoppailu piristi, kun olin allapäin. Nyt se vaan saa harmittamaan, kun taaskin kului taas rahaa.

Nyt on jo keskiyö, eikä autonvaloja vaan näy. Tässäkö se nyt oli; yhdeksän vuotta yhteistä elämää, ja se päättyy autonvalojen odottamiseen. Ei kantaudu enää keittiöstä paistinpannulla tirisevän kanamunan räiskyminen. Ei ovenraosta tuleva kylmä ilma, kun ikkunan takana höyryää savurinkulat. Enää ei tallilta ole enää menoa pikaruokapaikan kautta, jotta toisen odotus iltaisin saisi edes jotain hyvitystä.

Olen tässä lähiaikoina kuullut sanan ”erotyö” niin monta kertaa. En tiedä mitään muuta niin ärsyttävää sanaa. Se saa kaiken kuulostamaan jotenkin pakolliselta. Nyt pitää tuntea näin ja näin, niin sinusta tulee jälleen kokonainen. Tämän myötä meni hukkaan kyllä niin suuri pala, ettei palapeliä kannata edes aloittamaan kokoamaan.

Huomaan suuttuvani itselleni, jos edes hymyilen päivän aikana. En minä saa hymyillä, olen surullinen. Hassua huomata, että tälläisissäkin tilanteissa olen todella ankara itselleni. Etenkin iltaisin sitä huomaa olevansa todella surullinen, kun lakkaa tekemästä mitään. Silloin alkaa taas miettimään, ja silloin sen vasta tajuaa. Se jysähtää, kuin ukkonen sähkönjohdattimeen. Olen yksin. Päivät taas on buukannut täyteen kaikkea turhaa, ettei tarvitse edes hetkeksi pysähtyä aloilleen.

Näin pääni sisällä jyllää näin iltaisin. Nytkään ei vielä nukuta, vaikka tiedän että huomenna pitäisi olla aamulla pirteänä taas ylhäällä. Maskeeraan naamani, ja peitän suruni. Taas yksi päivä edessä; pitkä ja raskas päivä. Yksin, vaikkakin muiden ympäröimänä.